Sain
ensimmäisen lehmäni syntymäpäivälahjaksi, kun täytin neljä vuotta. Hän oli
Lehmi-Helmi, josta kaikki sai alkunsa. Lehmi-Helmi täyttää marraskuussa jo
neljätoista, eikä osallistu näyttelyyn – hänet on rakastettu ihan ruttuiseksi,
minkä vuoksi vanha ystäväni jäi kotiin nauttimaan kesälomasta.
Lehmi-Helmin suku sen sijaan on paikalla - eivät toki kaikki, koska monille
hankkimilleni ja lahjaksi saamilleni lehmäaiheisille tavaroille on käynyt kuin
Lehmi-Helmille: leluilla on leikitty, niitä on silitetty ja taputettu,
astioita on käytetty ja kolhittu pöydän reunaan.
Saatuani Lehmi-Helmin innostuin lehmistä muutenkin. Enkä mistä tahansa
lehmistä, vaan nimenomaan mustavalkoisesta, rodultaan friisiläisestä karjasta.
Vuosien mittaan laumani on kasvanut, ja mukaan on mahtunut myös
ruskeavalkoisia ayshire-lehmiä. Kyyttöjä ei ole näkynyt ainakaan vielä.
Jo
kuusivuotiaana omat tulevaisuuden suunnitelmani olivat selkeät, ja
ammattivaihtoehtoja oli kaksi: joko minusta tulisi isona karjakko tai
presidentti. En myöskään sulkenut pois ajatusta ammattien yhdistämisestä –
karjakko-presidentti kuulostaa mielestäni edelleen oikein hyvältä.
Nykyään lehmien keräily on jäänyt hieman vähemmälle, mutta kokonaan en ole
siitä luopunut. Edelleen sukulaiseni ja ystäväni muistavat minua
lehmä-aiheisilla korteilla, leluilla ja kirjoilla – ja täytyy myöntää, etten
itsekään voi vastustaa suloista pehmovasikkaa, joka ikään kuin huutaa kaupan
hyllyltä: ”Ota minut mukaan!”. Minä otan.
Oikeiden lehmien kanssa en ole kovin paljoa ollut tekemisissä. Olen tosin
asunut maaseudulla koko ikäni, joten olen useasti vieraillut navetassa ja
nähnyt ihan aitoja lehmiä. Lypsämistä en ole vielä kokeillut, mutta olen
antanut friisiläislehmälle nimen. Kyseisen lehmän kaima, Kaura, löytyy tästä
näyttelystä – kuten kymmenet muutkin lehmäystävät. Tervetuloa!
Lehmi-Helmin suvun ison navetan emäntä
Epu Sirpelä